Vain elämää

Tuo ihmeellinen naamakirja. Siitä ne kaikki nykyään puhuvat. Kun tavataan, sanotaan heti ”Joo, minä näin sinut Facebookissa, en ehtinyt heti vastaamaan.” Ei tarvitse kysyä, mitä kuuluu? Naamakirjasta on jo luettu. Siis, ”turha” kohtaaminen. Suorastaan harmillinen, koska on kiire!! Joskus ei minnekään. Joku paholainen vaan ajaa takaa. Mennä pitää! Ensin on kuitenkin vilkaistava rakkaan kännyn ruutua. Jos vaikka joku? Katselin Suomen TV-kanavalta viimeistä ohjelmaa nimeltä Voimala. Aihe oli: Ajan henki. Hyvin mielenkiintoinen keskustelu. Samaan aikaan Eskilstuna Kuriren vihdoinkin julkaisi kissankokoisilla kirjaimilla päiväkotien ongelmista, eli liian suurista lapsiryhmistä. Kuinka henkilökunta on nääntymässä työtaakan alle ja jopa sairastuu uupumuksesta ja stressistä. Molemmissa tuli julki, vaikka jokainen sen tietääkin, että lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat kaikkein tärkeimmät tulevaa elämää varten. Silloin luodaan pohja lapsen identiteetille. Lapsi vaatii, paitsi ravintoa, myös aikuisen ihmisen aikaa, huomiota, ja hoivaa kasvaakseen terveeksi yksilöksi. Lapsen täytyy tulla NÄHDYKSI, KUULLUKSI. Kokea olevansa tärkeä. Tämä aika tässä kovassa, kylmässä maailmassa vaatii ihmiseltä rautaisen luonteen selvitäkseen kaikesta. Onko todella tuo naamakirja, kännykkä ja muut kapistukset tärkeämpiä kuin lapset? Tai vaikkapa kanssaihmiset. Elävät, puhuvat ja joskus jopa toisesta kiinnostuneet, hymyilevät ihmiset? Lapset voivat, sitten kun ollaan ”nokka nokan” tasalla, mielessään kysyä: kuka on minun isä ja äiti? Millaisia ihmisiä he ovat? Surkeuden huippu on, jos vanhemmatkin joutuvat kysymään samaa, koskien omia lapsiaan! (on kovaa tekstiä) Myönnetään, mutta tiedän vastauksen siihen. Itse olin omalle äidilleni useimmiten vain ”ilmaa.” Voin sanoa että yhäkin sen asian muistaminen tekee kipeää; silmät kostuvat, en voi sitä estää. Silloin ei kiireeseen ollut syynä nykyajan viestintävälineet ja niiden vahtiminen, vaan todella suuri työtaakka ja köyhyys, ja se on hiukan helpompi ymmärtää. Mutta ehkä elämä olisi voinut kuitenkin olla hiukan helpompaa, jos olisi saanut lapsena tuntea, että edes oma äiti välittää ja pitää huolta. Puhumattakaan siitä, että olisi edes hiukan hellyyttä saanut osakseen. Päivittäisillä kävelyreissuilla, joen varrella on aikaa pohtia näitä elämän koukeroita. Menneitä ja nykyisiä. Sitäkin, että siellä maalla juuri vapunpäivänä (tätä kirjoittaessani) nostettiin kellarista perunoita ja laitettiin lattialle pirtin seinustalle laatikoihin itämään. Ja aikanaan sitten istutettiin maahan ja - melkein ”ylikypsä?” Vuosia sitten kirjoittamani runo sopii mielestäni tähän teemaan.